Ulkomailla

Olen nyt ollut jonkin aikaan täällä ulkomailla. Suhde jäi vähän auki; periaatteessa päätettiin ettei seurustella, mutta toisaalta ollaan oltu yhteydessä lähes päivittäin. Joten, selvinnee kai vasta kun tulen Suomeen ensimmäiselle lomalle.

Helpompaa olisi vain unohtaa koko tyyppi, ja välillä päätänkin että niin teen, mutta sitten taas välillä tuntuu etten millään haluaisi päästää irti, tunteet on silti edelleen aika vahvoja, ja kaikesta huolimatta, vaika toisaalta hyvin erillaisia olemme, niin olisimme kyllä aika hyvä pari toisillemme.

Joten luultavasti jatkamme näin, sinne lomaan saakka.

Vauvakuumekin taas välillä nostaa päätään, mutta edelleen tuntuu kyllä siltä, että olen liian vanha ja riskit liian suuret, jotta lasta enää yrittäisin. Enkä todellakaan halua enää kokea kolmatta keskenmenoa.

Joka tapauksessa, elän tällähetkellä aika seesteistä elämää, en murehdi huomista, yritän todellakin, ehkä jopa ensimmäistä kertaa elämässäni, elää ihan vain tässä ja nyt. Sanoisin jopa olevani kohtalaisen onnellinen.

Ajatukset selkenee

Niin, tapasin siis pari kuukautta sitten miehen. Alussa olin ihan huumassa, tämä tuntui täysin erillaiselta kuin mikään suhde koskaan ennen. Mutta, niin kun mulle yleensäkin käy, on tämäkin suhde jo lopahtamssa. Eiköhän me silti jatketa jonkinlaista "suhdetta" lähtöön asti, viihdytään edelleen toistemme seurassa, seksi toimii, ja uskoisin että meistä voi jopa jäädä ystäviä. Rakennusinsinööriähän kaikki tarvitsee ystäväksi ;0) Joka tapauksessa on kesä ollut yksi parhaimmmista pitkään aikaan, itseluottamuskeni on kohonnut hurjasti, ja usko siihen että minäkin ehkä vielä löydän "sen oikean" on taas palannut. Siitäkin huolimatta, että taas yksi ystävistäni ilmoitti juuri eroavansa miehestään. Sen suhteen olin luullut kestävän... Olen myös paljon miettinyt tätä lapsiasiaa. Hämmästyksekseni huomasin että se ei haitannut ettei mies oikeastaan halunnut lasta. Ja kun pelkäsin (!) olevani raskaana, huomasin että se ei tuntunutkaan vain positiiviselta, kuten vuosi sitten olisi ollut! Mies olisi kyllä ollut tukena, että sen suhteen ei olisi tarvinnut pelätä. Olen siis ihan huomaamattani prosessoinut tämän lapsiasian. Pessimistiluonteeni takia pelkään että ikäni tuomat riksit mahdollisesssa raskaudessa alkaa jo olemaan niin suuria, että en taida olla valmis ottamaan niitä. Kaikki tämä voi toki muuttua täysin, jos tapaankin jonkun ihanan miehen, joka haluaa lapsia. Se jää nähtäväksi, onhan mulla silti vielä muutama vuosi jäljellä.

Koskaan ei tiedä, mitä elämä tuo tullessaan

Tapasin miehen... Tämä on todella erillaista kuin ennen, outoa, uutta, ihmeellistä. Ja niin tyypillistä, olenhan pian lähdössä ulkomaille. Sitä en peru. Mies on aika paljon vanhempi, eikä haluaisi lapsia, joten ehtiihän tässä hitaastikin tutustua, olla kaukosuhteessa, ja katsoa mitä tapahtuu... Paitsi että eiköhän tämäkin pian lopahda, niinkuin niin moni muukin suhteeni...

Ja lisää vauvoja...

Työkaverini teinilapsi on saamassa yllätysvauvan. Tälläkertaa en tietenkään kyynelehtinyt kun sain kuulla asiasta, mutta kyllä se silti vähän hiljaiseksi veti...

Mulla on "vauvalaatikko". Ensimmäisen raskauden aikana olin ehtinyt jo ostamaan muutaman vaatekappaleen, ja kun kävin inseminaatioissa, ostin myös muutaman, koska olinhan ihan varma että raskaudun taas nopeasti. Laatikosta löytyy myös muutama vaate, joita olen itse vauvana/taaperona pitänyt, ja jonkinverran vaatteita, joita olen ostanut sisarukseni lapsille, ja saanut takaisin (lähinnä ulkomailta ostettuaja). Kävin nyt sitten laatikon läpi, ja säästin vain "rakkaimmat" ja tunnearvoa sisältävät vaatteet, loput annan työkaverin lapselle.

Laatikon läpikäyminen oli haikeaa, mutta helpompaa kuin kuvittelin. Nyt suljin sen, ja luultavasti avaan sen vasta monen vuoden kuluttua.

Toisten onni...

Ei se ole mitenkään minulta pois, tiedän sen, mutta jotenkin se minut yllätti, ja pillahdin itkuun, kun sain kuulla että 40-v ystäväni saa yllätysvauvan. Viidennen lapsen, ja nuorimmatkin ovat jo koulussa. Tottakai olen suunnattoman ja vilpittömän onnellinen hänen puolesta, mutta en voi sille mitään että tunnen silti myös vähän katkeruutta. Ehkä siitäkin joskus vielä päääsee yli. Että ajattelen vain että "ihanaa, noillekin tulee vauva". Uskon kuitenki, että se tapahtuu vasta, kun olen ylittänyt lapsensaanti-iän...

Vajavainen nainen

Tänään on koulujen päättäjäiset. Ja niistähän on saanut lukea, ja kuvia katsella, jo pari päivää Facebookissa...

Olen aina ollut kovin lapsirakas, ja olen myös opiskeluaikoina tehnyt paljon lapsenvahtihommia. Ensimmäisen keskenmenon jälkeen en pitkään aikaan edes halunnut nähdä pikkulapsia, saati vauvoja, omia sisarustenlapsia lukuunottamatta. Nyt pystyn jo onneksi aika luontevasti kohtaamaan tuttujen pikkulapsia, mutta en edelleenkään halua pidellä sylissä tai muutenkaan viettää paljon aikaa muiden kuin sukulaisten pikkulasten seurassa. Onneksi läheisillä ystävillä ei enää pahemmin pikkulapsia ole, enemmänkin ongelmia teiniensä kanssa...

Äitienpäivä oli myös taas kova paikka, mutta tänä vuonna ei tarvinnut pitää Facebook-paastoa niinkuin viime vuonna. Kovin sitä silti vain tuntee itsensä vajanaiseksi naiseksi kun ei ole äiti. Varsinkin siis näin päättäjäisten ja äitienpäivän aikaan. Kai sitä siitäkin tunteesta vielä joskus pääsee yli. Toivottavasti.

Sisarusten lapset ovat joka tapauksessa tällä hetkellä ihanin asia tässä maailmassa, ja niistä saan onneksi nauttia sydämeni kyllyydestä!

Tästä tämä taas alkaa...

Taas uusi blogi. Käytän samaa nikkiä kuin kahdessa edellisessä blogissa, joten ehkä joku vanha lukija tunnistaa minut. Piti lopettaa edellinen blogi, kun sitä luki myös niin moni tuttu, ettei sinne oikeasti voinut kaikkein synkimpiä ajatuksia kirjoitella.

Ei mun pitänyt oikeastaan enää kirjoitella näistä asioista, mutta en voi olla kirjoittamatta. Jonnekinhan näitä asioita täytyy purkaa. Ei parhaalle kaverillekaan ihan kaikkia voi/pysty/viitsi kertoa.

En tiedä paljonko ja kuinka usein tänne tulee kirjoiteltua, tai jos tätä edes kukaan lukee. Mutta, onpahan ainakin joku paikka minne välillä purkautua.

Tässä vähän taustaa:

Olen 39-vuotias sinkku, jonka mies-suhteet ei vaan tahdo millään onnistua. Ison osan aikuisiästäni olen asunut ulkomailla, ja pääosa suhteista onkin ollut ulkomailla. Tavallinen suomipoika ei kiinnosta. Ja loppuvuodesta olenkin taas lähdössä ulkomaille töihin.

Suurin haaveeni on ollut jo jostain teini-ikäisestä lähtien saada lapsi(a). Tottakai unelmoin myös aviomiehestä, siitä ihan tavallisesta keskivertoperhe-elämästä. Pari vuotta sitten päätin, pitkän harkinnan jälkeen, että jos sitä miestä ei kerran löydy, niin hankin sitten lapsen yksin.

Niinpä sitten tapasin luovuttajan, jonka avustuksella tulinkin heti ensimmäisestä yrityksestä raskaaksi. Plussasin päivää ennen 37-v synttäreitäni. Olin kyllä jo vähän epäillyt edellisenä päivänä raskauden mahdollisuutta, kun lähdin kaverille katsomaan sitä mahtavaa lätkän finaaliottelua, jossa Suomi voitti Ruotsin, ja maailmanmestaruuden, kun farkut olivat aivan liian kireät, ja piti vetää verkkarit jalkaan :0)

Voi sitä iloa ja onnea, mutta myös pelkoa ja epävarmuutta, jotka seuraavat viikot toi tullessaan! Kunnes eräänä iltana, n viikolla 9, kun olin jo käynyt neuvolassakin, huomasin rusehtavaa vuotoa. Seuraavan päivän ultrassa kävi ilmi että suurin pelkoni oli käynyt toteen; raskaus oli mennyt kesken jo pari viikkoa aikaisemmin.

Olin täysin murtunut, elämä ei tuntunut enää elämisen arvoiselta, enkä uskonut koskaan pääsevän asian yli. Mutta, niin vain pääsin, ja pari kuukautta myöhemmin yritettiin uudelleen, ja tulin taas raskaaksi. Ja sain taas keskenmenon. Tällä kertaa olin nähnyt sykkeenkin varhaisultrassa, joskin alkio ei vastannut viikkoja...

Tämän jälkeen yritettiin vielä muutaman kerran, tuloksetta. Sitten päätimme erinäisistä syistä lopettaa luovuttajan kanssa. Yritin tehdä tulevaisuuden suunnitelmia ja totuttautua ajatukseen elää loppuelämä lapsettomana. Ei onnistunut! Lähes masennuin, en ole koskaan eläessäni ollut niin surullinen ja haluton, katkera ja vihainen. Onneksi loppukevät piristi ja päätin sittenkin yrittää taas, lapsettomuusklinikan kautta, tanskalaisilla luovutetuilla siittiöillä.

Alkututkimuksiin, psykologillakäyntiin ja kesäsulkuun meni 4 kuukautta, ja syksyllä mulle tehtiin ensimmäinen inseminaatio. Olin aivan varma että raskautuisin tälläkin kertaa, aukiolotutkimuksessa kaikki näytti hyvältä, ja labrakokeetkin olivat kaikki ihan ok. Vaan eipä niin käynytkään. Enkä tullut raskaaki toisestakaan yrityksestä.

Sitten mietin taas pitkän ajan koko hommaa, eikä tämä klinikan kautta tuntunut enää omalta jutulta, ja päätin taas kerran lopettaa yrityksen. Vaikeaa se oli, mutta tälläkertaa en masentunut niin kuin viimeksi, onhan tätä tullut jo pitkän aikaa prosessoitua.

Eli, eihän se toki mitenkään mahdotonta ole, että vielä lapsen voisin saada, mutta aika epätodennäköiseltä se tuntuu. Joinakin päivinä pystyn ihan hyvin elää sen ajatuksen kanssa, toisina päivinä ajatus taas tuntuu aivan kauhealta. Onneksi minulla on toinenkin suuri intohimo, nimittäin matkustus. Se on ainoa asia, jonka takia tulevaisuus tuntuu silti aika valoisalta.

Tässä muuten erinomainen kirjoitus!