7.2.2014

Aika kuluu

Aika menee kuin siivillä täällä. Elämä ei ehkä enää ole niin seesteistä kun viime postauksessa kirjoitin, mutta ihan ok.

Suomilomaan on enää kuukausi jäljellä. Edelleen ollaan oltu miehen kanssa yhteydessä lähes päivittäin, ja välillä myös skypetetään. Jännityksen sekaisella innolla odotan jälleennäkemistä. Toisaalta tuntuu että mun tunteet ei ole muuttuneet ollenkaan, mutta pelkään että kun tavataan niin totuus iskee, ettei enää tunnukaan samalta. Toisaalta, se voisi olla ihan hyväkin asia. Mutta, kun olin täällä yhden miehen kanssa, oli tuo suomimies silti koko ajan päällimäisenä ajatuksissa....

Ja se vauvakuume. Edelleen olen suurimman osan ajan sitä mieltä, etten enää halua lasta, ikä ja riskit on niin suuria (täytän siis tänä vuonna 40-v), mutta silti, aina välillä, ajattelen, että nyt on viimeiset hetket yrittää saada lapsi, jos semmoisen todellakin haluan. Luultavasti, jos olisin vakavassa parisuhteessa, ja mies haluaisi lapsen, en varmaan epäröisi hetkeäkään. Mutta kun en ole.

12.10.2013

Ulkomailla

Olen nyt ollut jonkin aikaan täällä ulkomailla. Suhde jäi vähän auki; periaatteessa päätettiin ettei seurustella, mutta toisaalta ollaan oltu yhteydessä lähes päivittäin. Joten, selvinnee kai vasta kun tulen Suomeen ensimmäiselle lomalle.

Helpompaa olisi vain unohtaa koko tyyppi, ja välillä päätänkin että niin teen, mutta sitten taas välillä tuntuu etten millään haluaisi päästää irti, tunteet on silti edelleen aika vahvoja, ja kaikesta huolimatta, vaika toisaalta hyvin erillaisia olemme, niin olisimme kyllä aika hyvä pari toisillemme.

Joten luultavasti jatkamme näin, sinne lomaan saakka.

Vauvakuumekin taas välillä nostaa päätään, mutta edelleen tuntuu kyllä siltä, että olen liian vanha ja riskit liian suuret, jotta lasta enää yrittäisin. Enkä todellakaan halua enää kokea kolmatta keskenmenoa.

Joka tapauksessa, elän tällähetkellä aika seesteistä elämää, en murehdi huomista, yritän todellakin, ehkä jopa ensimmäistä kertaa elämässäni, elää ihan vain tässä ja nyt. Sanoisin jopa olevani kohtalaisen onnellinen.

6.8.2013

Ajatukset selkenee

Niin, tapasin siis pari kuukautta sitten miehen. Alussa olin ihan huumassa, tämä tuntui täysin erillaiselta kuin mikään suhde koskaan ennen. Mutta, niin kun mulle yleensäkin käy, on tämäkin suhde jo lopahtamssa. Eiköhän me silti jatketa jonkinlaista "suhdetta" lähtöön asti, viihdytään edelleen toistemme seurassa, seksi toimii, ja uskoisin että meistä voi jopa jäädä ystäviä. Rakennusinsinööriähän kaikki tarvitsee ystäväksi ;0) Joka tapauksessa on kesä ollut yksi parhaimmmista pitkään aikaan, itseluottamuskeni on kohonnut hurjasti, ja usko siihen että minäkin ehkä vielä löydän "sen oikean" on taas palannut. Siitäkin huolimatta, että taas yksi ystävistäni ilmoitti juuri eroavansa miehestään. Sen suhteen olin luullut kestävän... Olen myös paljon miettinyt tätä lapsiasiaa. Hämmästyksekseni huomasin että se ei haitannut ettei mies oikeastaan halunnut lasta. Ja kun pelkäsin (!) olevani raskaana, huomasin että se ei tuntunutkaan vain positiiviselta, kuten vuosi sitten olisi ollut! Mies olisi kyllä ollut tukena, että sen suhteen ei olisi tarvinnut pelätä. Olen siis ihan huomaamattani prosessoinut tämän lapsiasian. Pessimistiluonteeni takia pelkään että ikäni tuomat riksit mahdollisesssa raskaudessa alkaa jo olemaan niin suuria, että en taida olla valmis ottamaan niitä. Kaikki tämä voi toki muuttua täysin, jos tapaankin jonkun ihanan miehen, joka haluaa lapsia. Se jää nähtäväksi, onhan mulla silti vielä muutama vuosi jäljellä.

13.7.2013

Koskaan ei tiedä, mitä elämä tuo tullessaan

Tapasin miehen... Tämä on todella erillaista kuin ennen, outoa, uutta, ihmeellistä. Ja niin tyypillistä, olenhan pian lähdössä ulkomaille. Sitä en peru. Mies on aika paljon vanhempi, eikä haluaisi lapsia, joten ehtiihän tässä hitaastikin tutustua, olla kaukosuhteessa, ja katsoa mitä tapahtuu... Paitsi että eiköhän tämäkin pian lopahda, niinkuin niin moni muukin suhteeni...

25.6.2013

Ja lisää vauvoja...

Työkaverini teinilapsi on saamassa yllätysvauvan. Tälläkertaa en tietenkään kyynelehtinyt kun sain kuulla asiasta, mutta kyllä se silti vähän hiljaiseksi veti...

Mulla on "vauvalaatikko". Ensimmäisen raskauden aikana olin ehtinyt jo ostamaan muutaman vaatekappaleen, ja kun kävin inseminaatioissa, ostin myös muutaman, koska olinhan ihan varma että raskaudun taas nopeasti. Laatikosta löytyy myös muutama vaate, joita olen itse vauvana/taaperona pitänyt, ja jonkinverran vaatteita, joita olen ostanut sisarukseni lapsille, ja saanut takaisin (lähinnä ulkomailta ostettuaja). Kävin nyt sitten laatikon läpi, ja säästin vain "rakkaimmat" ja tunnearvoa sisältävät vaatteet, loput annan työkaverin lapselle.


Laatikon läpikäyminen oli haikeaa, mutta helpompaa kuin kuvittelin. Nyt suljin sen, ja luultavasti avaan sen vasta monen vuoden kuluttua.

15.6.2013

Toisten onni...

Ei se ole mitenkään minulta pois, tiedän sen, mutta jotenkin se minut yllätti, ja pillahdin itkuun, kun sain kuulla että 40-v ystäväni saa yllätysvauvan. Viidennen lapsen, ja nuorimmatkin ovat jo koulussa. Tottakai olen suunnattoman ja vilpittömän onnellinen hänen puolesta, mutta en voi sille mitään että tunnen silti myös vähän katkeruutta. Ehkä siitäkin joskus vielä päääsee yli. Että ajattelen vain että "ihanaa, noillekin tulee vauva". Uskon kuitenki, että se tapahtuu vasta, kun olen ylittänyt lapsensaanti-iän...


1.6.2013

Vajavainen nainen

Tänään on koulujen päättäjäiset. Ja niistähän on saanut lukea, ja kuvia katsella, jo pari päivää Facebookissa...

Olen aina ollut kovin lapsirakas, ja olen myös opiskeluaikoina tehnyt paljon lapsenvahtihommia. Ensimmäisen keskenmenon jälkeen en pitkään aikaan edes halunnut nähdä pikkulapsia, saati vauvoja, omia sisarustenlapsia lukuunottamatta. Nyt pystyn jo onneksi aika luontevasti kohtaamaan tuttujen pikkulapsia, mutta en edelleenkään halua pidellä sylissä tai muutenkaan viettää paljon aikaa muiden kuin sukulaisten pikkulasten seurassa. Onneksi läheisillä ystävillä ei enää pahemmin pikkulapsia ole, enemmänkin ongelmia teiniensä kanssa...

Äitienpäivä oli myös taas kova paikka, mutta tänä vuonna ei tarvinnut pitää Facebook-paastoa niinkuin viime vuonna. Kovin sitä silti vain tuntee itsensä vajanaiseksi naiseksi kun ei ole äiti. Varsinkin siis näin päättäjäisten ja äitienpäivän aikaan. Kai sitä siitäkin tunteesta vielä joskus pääsee yli. Toivottavasti.


Sisarusten lapset ovat joka tapauksessa tällä hetkellä ihanin asia tässä maailmassa, ja niistä saan onneksi nauttia sydämeni kyllyydestä!