Ei mun pitänyt oikeastaan enää kirjoitella näistä asioista, mutta en voi olla kirjoittamatta. Jonnekinhan näitä asioita täytyy purkaa. Ei parhaalle kaverillekaan ihan kaikkia voi/pysty/viitsi kertoa.
En tiedä paljonko ja kuinka usein tänne tulee kirjoiteltua, tai jos tätä edes kukaan lukee. Mutta, onpahan ainakin joku paikka minne välillä purkautua.
Tässä vähän taustaa:
Olen 39-vuotias sinkku, jonka mies-suhteet ei vaan tahdo millään onnistua. Ison osan aikuisiästäni olen asunut ulkomailla, ja pääosa suhteista onkin ollut ulkomailla. Tavallinen suomipoika ei kiinnosta. Ja loppuvuodesta olenkin taas lähdössä ulkomaille töihin.
Suurin haaveeni on ollut jo jostain teini-ikäisestä lähtien saada lapsi(a). Tottakai unelmoin myös aviomiehestä, siitä ihan tavallisesta keskivertoperhe-elämästä. Pari vuotta sitten päätin, pitkän harkinnan jälkeen, että jos sitä miestä ei kerran löydy, niin hankin sitten lapsen yksin.
Niinpä sitten tapasin luovuttajan, jonka avustuksella tulinkin heti ensimmäisestä yrityksestä raskaaksi. Plussasin päivää ennen 37-v synttäreitäni. Olin kyllä jo vähän epäillyt edellisenä päivänä raskauden mahdollisuutta, kun lähdin kaverille katsomaan sitä mahtavaa lätkän finaaliottelua, jossa Suomi voitti Ruotsin, ja maailmanmestaruuden, kun farkut olivat aivan liian kireät, ja piti vetää verkkarit jalkaan :0)
Voi sitä iloa ja onnea, mutta myös pelkoa ja epävarmuutta, jotka seuraavat viikot toi tullessaan! Kunnes eräänä iltana, n viikolla 9, kun olin jo käynyt neuvolassakin, huomasin rusehtavaa vuotoa. Seuraavan päivän ultrassa kävi ilmi että suurin pelkoni oli käynyt toteen; raskaus oli mennyt kesken jo pari viikkoa aikaisemmin.
Olin täysin murtunut, elämä ei tuntunut enää elämisen arvoiselta, enkä uskonut koskaan pääsevän asian yli. Mutta, niin vain pääsin, ja pari kuukautta myöhemmin yritettiin uudelleen, ja tulin taas raskaaksi. Ja sain taas keskenmenon. Tällä kertaa olin nähnyt sykkeenkin varhaisultrassa, joskin alkio ei vastannut viikkoja...
Tämän jälkeen yritettiin vielä muutaman kerran, tuloksetta. Sitten päätimme erinäisistä syistä lopettaa luovuttajan kanssa. Yritin tehdä tulevaisuuden suunnitelmia ja totuttautua ajatukseen elää loppuelämä lapsettomana. Ei onnistunut! Lähes masennuin, en ole koskaan eläessäni ollut niin surullinen ja haluton, katkera ja vihainen. Onneksi loppukevät piristi ja päätin sittenkin yrittää taas, lapsettomuusklinikan kautta, tanskalaisilla luovutetuilla siittiöillä.
Alkututkimuksiin, psykologillakäyntiin ja kesäsulkuun meni 4 kuukautta, ja syksyllä mulle tehtiin ensimmäinen inseminaatio. Olin aivan varma että raskautuisin tälläkin kertaa, aukiolotutkimuksessa kaikki näytti hyvältä, ja labrakokeetkin olivat kaikki ihan ok. Vaan eipä niin käynytkään. Enkä tullut raskaaki toisestakaan yrityksestä.
Sitten mietin taas pitkän ajan koko hommaa, eikä tämä klinikan kautta tuntunut enää omalta jutulta, ja päätin taas kerran lopettaa yrityksen. Vaikeaa se oli, mutta tälläkertaa en masentunut niin kuin viimeksi, onhan tätä tullut jo pitkän aikaa prosessoitua.
Eli, eihän se toki mitenkään mahdotonta ole, että vielä lapsen voisin saada, mutta aika epätodennäköiseltä se tuntuu. Joinakin päivinä pystyn ihan hyvin elää sen ajatuksen kanssa, toisina päivinä ajatus taas tuntuu aivan kauhealta. Onneksi minulla on toinenkin suuri intohimo, nimittäin matkustus. Se on ainoa asia, jonka takia tulevaisuus tuntuu silti aika valoisalta.
Tässä muuten erinomainen kirjoitus!
